Hanki kantaa

Pakkasen kiristyessä aurinko tarttuu puiden latvoihin. Se hiipii asuntoni nurkkiin, leijailee pölyssä, nostaa talven jäljiltä nuutuneita kasveja hiljalleen kohti ikkunoita. Minäkin kurkottelen sitä kohti. Pipon alta karanneet hiukset jäätyvät kehäksi kasvoille ja kengässäni olevasta reijästä tuulee varpaisiin. Sormet eivät enää taivu. Tuntuu hyvältä olla elossa.


Olen toteuttanut haaveitani varkain, lähes vahingossa. Palasin hevosen selkään vuosien tauon jälkeen, vuokrasin viljelypalstan ensi kesäksi, tartuin siveltimeen ja ryhdyin maalaamaan. Olen päästänyt luovuuteni irti, enkä enää pitele sitä suitsista. Olen antanut tilaa itselleni, enkä enää pelkää innostua. Edes niistä huonoista ideoista. Tästä alkaneesta vuodesta tulee hyvä. Se on täynnä odotusta ja uutta.


Keitän kahvia ja kuuntelen Ludovico Einaudin Night -kappaleen vielä kerran. Lataan akkujani, jotta jaksan taas olla ihmisten keskellä. Se syö enemmän energiaa kuin olisin osannut kuvitella. 

Levottomuus

Joskus kirjan jälkeen iskee ikävä. Kaipuu siihen maailmaan, niiden ihmisten elämään. Kun on elänyt muutaman päivän kuussa, on vaikea palata maan kamaralle. Yritän silti.

Kuuntelen Angnes Obelin Familiaria pimeässä ja katoan taas. Kudon musiikista peiton ympärilleni, ja tunnen itseni pieneksi. Maailmassa on niin paljon murhetta, ja niin paljon kauneutta, ettei yksi ihminen pysty ottamaan sitä kaikkea vastaan. Halkean kohta.

Kasvatan juuria, mutta niillä ei ole paikkaa mihin tarttua.

Tässä minä olen

Tanssin keittiössä, smoothiet roiskuu paidalle ja koirat pyörii jaloissa. Kuuntelen repeatilla Ember Trion suupielet korviin kääntävää coveria, jonka alkuperäistä kappaletta en ole koskaan kuullut. Soitan välillä pianoa, luen kirjaa jolle nauran ääneen, katson dokumentin. Lenkkeilen pitkin pöheikköjä, joogaan olohuoneessa ja kuuntelen Yann Tierseniä.

Päätin osallistua tammikuun vegaanihaasteeseen, koska kukaan ei ole kieltämässä. Saan olla ihan niin ituhippi, nörtti, introvertti ja mettäpöytöö kuin tahdon. Tässä minä olen.