Kun ihmisääniä on liikaa, voimakkaat tuoksut salpaavat hengityksen ja kirkkaat valot sattuvat silmiin, kaaos hyökyy aaltoina päälle. Ärsykkeitä on kaikkialla, aivan liikaa. Mietin mikä minussa on vikana. Miksi hajoan kaupunkiin ihmisten keskelle? Miksei pääni kestä?
Selkäni ärtyi pahasti, enkä voi liikkumalla pilkkoa pienemmäksi tätä joka keväistä kaipuutani. Pois betonin ja muovin keskeltä, kohti natisevia lautalattioita, aamukastetta, kevään ensimmäisiä kottaraisia. En voi kuin seurata voimattomana kuinka se kaipuu kasvaa. Seison kynnyksellä arpomassa mennäkö yli. Entä jos en uskalla?
En ole puhunut kenenkään kanssa päiväkausiin. Sosiaalinen energiani on niin loppuun kulutettu, ettei ole enää mistä ammentaa. Työelämässä tulee olla nykypäivänä sosiaalinen extrovertti, tiimipelaaja jolta hymy ei hyydy. Mihin lokeroon minä mahdun? Ehken edes halua sinne lokeroon.
Rakastan tätä kevään valoa. Niin hetkellistä kuin se vielä onkin, se lämmittää paljaita varpaita ja houkuttelee koirat auringonsäteeseen kerälle. Kuuntelen
Bonobon Keralaa, suljen silmäni ja koitan sen myötä sulkea myös muut äänet ulkopuolelle. Ei enää naputtavaa vasaraa, aukeavia hissin ovia, yskimistä ja koiran haukuntaa. Vain hiljalleen pimenevässä illassa viilenevät varpaat.
