Puhtaan paletin aika

Päänsärky, pitkä työpäivä ja intensiivisen maalausprojektin jälkeensä jättämä tyhjiö. Alkaa tuntua siltä, että vasta tyhjäksi puristettuna olen valmis imemään itseeni jotain uutta. Tästä kaaoksesta alkaa hahmottua muotoja, liian kirkkaasta kevään valosta uuden alkuja.

Lähikaupassa varmaan luullaan että elän jäätelöllä ja nuudeleilla.

Istun lattialla ja katselen valoja viereisen kerrostalon ikkunoissa. Huomaan hengittäväni liian pinnallisesti. Koiran tassu painautuu selkääni, ja taustalla soi YouTubesta Lornin Acid Rain. En tiedä kuinka päädyin musiikkivaelluksellani tähän kappaleeseen, mutta pidän siitä.

Video hypnotisoi, katson sen uudestaan viisi kertaa.

Pääni tuntuu puuroiselta, mutten malta mennä nukkumaan. Nukun liian vähän, ja pyörin iltaisin sängyssä, mutten osaa rentoutua. Kerään jännitteitä.

Mielenrauha on illuusio. Vaaditaan kiihkeyttä, pysähtymistä, virheitä, heittäytymistä ja rosoisuutta, jotta elämään tulee pintaa johon tarttua. Ja minä tartun. Kaikella voimalla.

Kun sydän hakkaa

En ole rohkea. Pelkään ja jännitän, niin kovin vaivattomasti niitäkin asioita joita rakastan. Ihmisiä ja asioita, lähelle päästämistä. Niitä hetkiä, kun seison sydän hakaten hevosaitauksessa, ja tunnen kuinka kaikki varmuus liukenee olemuksestani. Hetkiä, jolloin epäröin keskeneräisen maalauksen äärellä. Oven avaamista elämääni.

En enää yritä voittaa pelkojani. Hengitän syvään ja yritän tehdä sovinnon niiden kanssa.
Te olette siinä, mennään silti.

Punaisen palavia auringonlaskuja, lumipyryjä, variksia puiden latvoissa, taivaan harmaudessa tanssivia naakkoja, tassujen jälkiä hangessa. Niitä minä katselen ikkunastani, sisälläni lämpöä. Täällä ei tarvitse olla vahva. Agnes Obelin Fuel To Fire soi pehmeästi taustalla kun annan jännityksen sulaa lihaksista.

Kaupunki nielaisi tytön

Kun ihmisääniä on liikaa, voimakkaat tuoksut salpaavat hengityksen ja kirkkaat valot sattuvat silmiin, kaaos hyökyy aaltoina päälle. Ärsykkeitä on kaikkialla, aivan liikaa. Mietin mikä minussa on vikana. Miksi hajoan kaupunkiin ihmisten keskelle? Miksei pääni kestä?

Selkäni ärtyi pahasti, enkä voi liikkumalla pilkkoa pienemmäksi tätä joka keväistä kaipuutani. Pois betonin ja muovin keskeltä, kohti natisevia lautalattioita, aamukastetta, kevään ensimmäisiä kottaraisia. En voi kuin seurata voimattomana kuinka se kaipuu kasvaa. Seison kynnyksellä arpomassa mennäkö yli. Entä jos en uskalla? 

En ole puhunut kenenkään kanssa päiväkausiin. Sosiaalinen energiani on niin loppuun kulutettu, ettei ole enää mistä ammentaa. Työelämässä tulee olla nykypäivänä sosiaalinen extrovertti, tiimipelaaja jolta hymy ei hyydy. Mihin lokeroon minä mahdun? Ehken edes halua sinne lokeroon.

Rakastan tätä kevään valoa. Niin hetkellistä kuin se vielä onkin, se lämmittää paljaita varpaita ja houkuttelee koirat auringonsäteeseen kerälle. Kuuntelen Bonobon Keralaa, suljen silmäni ja koitan sen myötä sulkea myös muut äänet ulkopuolelle. Ei enää naputtavaa vasaraa, aukeavia hissin ovia, yskimistä ja koiran haukuntaa. Vain hiljalleen pimenevässä illassa viilenevät varpaat.

Hanki kantaa

Pakkasen kiristyessä aurinko tarttuu puiden latvoihin. Se hiipii asuntoni nurkkiin, leijailee pölyssä, nostaa talven jäljiltä nuutuneita kasveja hiljalleen kohti ikkunoita. Minäkin kurkottelen sitä kohti. Pipon alta karanneet hiukset jäätyvät kehäksi kasvoille ja kengässäni olevasta reijästä tuulee varpaisiin. Sormet eivät enää taivu. Tuntuu hyvältä olla elossa.


Olen toteuttanut haaveitani varkain, lähes vahingossa. Palasin hevosen selkään vuosien tauon jälkeen, vuokrasin viljelypalstan ensi kesäksi, tartuin siveltimeen ja ryhdyin maalaamaan. Olen päästänyt luovuuteni irti, enkä enää pitele sitä suitsista. Olen antanut tilaa itselleni, enkä enää pelkää innostua. Edes niistä huonoista ideoista. Tästä alkaneesta vuodesta tulee hyvä. Se on täynnä odotusta ja uutta.


Keitän kahvia ja kuuntelen Ludovico Einaudin Night -kappaleen vielä kerran. Lataan akkujani, jotta jaksan taas olla ihmisten keskellä. Se syö enemmän energiaa kuin olisin osannut kuvitella. 

Levottomuus

Joskus kirjan jälkeen iskee ikävä. Kaipuu siihen maailmaan, niiden ihmisten elämään. Kun on elänyt muutaman päivän kuussa, on vaikea palata maan kamaralle. Yritän silti.

Kuuntelen Angnes Obelin Familiaria pimeässä ja katoan taas. Kudon musiikista peiton ympärilleni, ja tunnen itseni pieneksi. Maailmassa on niin paljon murhetta, ja niin paljon kauneutta, ettei yksi ihminen pysty ottamaan sitä kaikkea vastaan. Halkean kohta.

Kasvatan juuria, mutta niillä ei ole paikkaa mihin tarttua.

Tässä minä olen

Tanssin keittiössä, smoothiet roiskuu paidalle ja koirat pyörii jaloissa. Kuuntelen repeatilla Ember Trion suupielet korviin kääntävää coveria, jonka alkuperäistä kappaletta en ole koskaan kuullut. Soitan välillä pianoa, luen kirjaa jolle nauran ääneen, katson dokumentin. Lenkkeilen pitkin pöheikköjä, joogaan olohuoneessa ja kuuntelen Yann Tierseniä.

Päätin osallistua tammikuun vegaanihaasteeseen, koska kukaan ei ole kieltämässä. Saan olla ihan niin ituhippi, nörtti, introvertti ja mettäpöytöö kuin tahdon. Tässä minä olen.