Ydin

Olen pohtinut identiteettiä viimeaikoina. Sen aaltoilua. Jossain on se ydin, jonka ympärille kaikki kiertyy, purkautuu auki ja kiertyy jälleen. Olen ollut ja tulen aina olemaan minä, mutta eri minä kuin vielä eilen. Se on jotenkin lohdullista. Kaikki muuttuu, sopeutuu, särkyy ja rakentuu uudelleen erilaisina kudoksina. Identiteetti ei ole leima jota kannan. Se on mukautuvaa kuin valo. 

Ympärilläni olevat ihmiset keinuvat myös, joskus kauemmas. Se ydin on edelleen siellä, mutta kudosten väliin on tullut jotain sellaista mitä en saa kudottua mukaan omaan tarinaani. Fyysistä välimatkaa, muuttuvia arvoja, uusia perheitä. Suru menetetyistä ystävistä, rakkaista, perheenjäsenistä muuttuu osaksi minua ja kasvan. Kulunut talvi on ollut täynnä muutoksia, menetyksiä, iloa, innostusta, haasteita, onnellisuuttakin. Peilistä katsoo eri ihminen kuin vielä viime syksynä. Mietin mihin tämä kaikki vie. Annan aaltojen kuljettaa.

Vääristymä

Kevättalvi vääntää ajatuksistani omituisia säikeitä. Se tekee sen joka vuosi, kerta toisensa jälkeen. Tarkkailen maailmaa hiljaisuudesta. Teen rutiineista kainalosauvat. Pusken kehoani liikkumaan ja hikoilemaan, jotta tuntisin paremmin ääriviivani. Nurkista vetää jatkuvasti, laitan lisää peittoa maailman ja itseni väliin. Luovuus tuntuu kaivautuneen syvälle, ja joudun houkuttelemaan sitä esiin, maanittelemaan. Se tulee kun kutsun, mutta hitaasti ja ympärilleen pälyillen. Se on kuin siirappia.

Tanssin silmät kiinni olohuoneessa ja kuuntelen Rüfüsta. Onnellisuus tulee niin monessa muodossa, hymyinä ja kaipuina, kipuina ja nauruina. 

Kaipaan metsään joka ainut päivä, mutta pääsen hädintuskin eteenpäin hangessa. Menen silti, etenen varoen ja kaatuilen välillä. Kaipaan naavaa oksilla, lintujen ääniä ja puiden natinaa, sitä talvisen metsän hiljaisuuden määrää. Olisi niin helppoa vaipua yksinäisyyteen, koska se syleilee niin lämpimästi. Yritän silti olla mukana maailmassa, koska se on niin täynnä.