Kevättalvi vääntää ajatuksistani omituisia säikeitä. Se tekee sen joka vuosi, kerta toisensa jälkeen. Tarkkailen maailmaa hiljaisuudesta. Teen rutiineista kainalosauvat. Pusken kehoani liikkumaan ja hikoilemaan, jotta tuntisin paremmin ääriviivani. Nurkista vetää jatkuvasti, laitan lisää peittoa maailman ja itseni väliin. Luovuus tuntuu kaivautuneen syvälle, ja joudun houkuttelemaan sitä esiin, maanittelemaan. Se tulee kun kutsun, mutta hitaasti ja ympärilleen pälyillen. Se on kuin siirappia.
Tanssin silmät kiinni olohuoneessa ja kuuntelen Rüfüsta. Onnellisuus tulee niin monessa muodossa, hymyinä ja kaipuina, kipuina ja nauruina.
Kaipaan metsään joka ainut päivä, mutta pääsen hädintuskin eteenpäin hangessa. Menen silti, etenen varoen ja kaatuilen välillä. Kaipaan naavaa oksilla, lintujen ääniä ja puiden natinaa, sitä talvisen metsän hiljaisuuden määrää. Olisi niin helppoa vaipua yksinäisyyteen, koska se syleilee niin lämpimästi. Yritän silti olla mukana maailmassa, koska se on niin täynnä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti