Katki

Tämä aika vuodesta on vaikea. Aina väsyttää, haukotuttaa. Mikään ei tunnu miltään. Tekisi vaan mieli kapaloitua sohvalle ja jäädä siihen. Juon kahvia, kuuntelen musiikkia, itken vähän. Selaan Pinterestiä, itken taas, juon kahvia. Koirat lenkitän, puen päälle ja kävelen metsään. Tunnen tuulen, auringon, istun penkille. Avaan itseni keväälle, juon sen päihdyttävää valoa ja katkaisen itseni.

En tiedä minne kuulun. Olen yksin, yksinäinen. Tässä olen, tämä olen minä, ja en kuitenkaan. Eristyksissä, jumissa vanhassa elämässä joka ei kuulu minulle enää. On vaikeaa lakata tarttumasta asioihin jotka pitää paikoillaan. On vaikeaa olla tässä, hyväksyä että tämä olen minä ja olen arvokas. Ei tarvitse olla mitään muuta, tai hakea ulkopuolelta hyväksyntää. Koska sitä minä haen, kerta toisensa jälkeen. Sitä ihmistä, joka sanoo että kelpaan, koska en itse usko sitä. Ja minä kelpaan. Kelpaan, kelpaan, kelpaan. 

Elämä on niin täynnä, enkä osaa tarttua mihinkään. Kapaloidun taas peittoon, haluan jäädä siihen. Kuuntelen musiikkia, itken vähän. Soitan pianoa, mikään ei tunnu miltään. Ei ole ketään kelle soittaa. Liu'un pois, kauemmas kohti ulappaa. Siellä, kaukana kaikesta ja kaikista. Kaipaan ihmisiä ympärille, mutta työnnän kaikki pois kun yrittävät lähemmäs.