Tämä päivä on ollut täynnä iloa. Sormien kihelmöintiä, ylipursuilevaa innostusta ja ilmassa kieppuvaa flowta. Ajantaju hävisi pitkästä aikaa maalatessa ja se tuntui kolmen viikon tahmaisen rämpimisen jälkeen lahjalta. Päästin irti kaikista itseäni pidätelleistä rajoitteista, raameista ja karsinoista (miksi niihinkin pitää aina mennä?) ja annoin työn viedä. Löysin jotain uutta ja se tuli kevyesti, kuin varkain. Varpaat eivät kosketa maan pintaa.
Pieni kurkistus.
Opiskelen nyt seitsemättä kuukautta kuvataidetta. Olen valinnut alan, joka on vaikea. Hurjan vaikea, lähes mahdoton. Ja silti rakastan taiteen tekemistä joka solullani niin että kipunoi. On oltava valmis siihen, ettei kolmeen viikkoon saa aikaiseksi mitään muuta kuin hampaiden kiristelyä, rumia sotkuja ja itkua. On päästettävä irti ja hyväksyttävä kausittain se kaiken syövä paska taiteilija -olotila, joka pimentää auringon ja tähdet. Se vie mielen mustaksi, ja sysää epätoivoon. Kun se tunne sitten antaa periksi, se tuntuu hyvältä. Niin uskomattoman hyvältä. Voisin haljeta liitoksistani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti