Päivän lainaus

"Ei ole yllättävää että vaihtoehtohoitojen, mielialalääkkeiden ja alkoholin käyttö ovat lisääntyneet Suomessa viime vuosien aikana. Minäkin kokeilin kaikkea paitsi kalevalaista kansanparannusta, iiristutkimusta ja enkelikurssia. Varmaan pääsivät unohtumaan."

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä

Vohvelia kiitos

Kesä meni nopeasti, ja unohdin oikeastaan koko blogin. Tässä muutaman kuukauden mittaisen tauon aikana olen miettinyt elämän tarkoitusta, matkustanut ympäri Eurooppaa ja käynyt purjehtimassa. HAH! Uskoitko? Tosiasiassa olen istunut koneella ja tehnyt tärkeitä päätöksiä, kuten kuvasta näkyy.

Koti on mielentila

Sain lainalle television. Se on pieni, postimerkin kokoinen ja vähän etukenossa. Lainatelevisioni nojaa toiselle kyljelleen, kuulostaa peltipurkkiradiolta, antennijohto ja kaukosäädin puuttuu, enkä näe lukea Criminal Mindsin tekstejä kunnolla. Se on ihana. Vasaroin television yläpuolelle taulukoukun, jotta seinillä olisi jotain muutakin kuin rasvalänttejä ja reikiä tapetissa. Naputtelin koukun väärään kohtaan, joten tein uuden reijän seinään. Sekin meni väärään paikkaan.

Täällä kaikki on vähän vinossa, lainatavaroita ja hätävararatkaisuja ympäriinsä, mutta tämä on kuitenkin koti. Täällä voin olla oma epätäydellinen itseni, pelata ihan liikaa tietokoneella, itkeä koiravideoille ja tehdä epäonnistuneita marenkeja. Kotona voin olla hiljaa kun ei huvita puhua, tehdä löytöretkiä musiikkiviidakossa, kuorruttaa kanelilla keittiötä ja upottaa sormia multaan.

Ikävöin parveketta jonka jätin taakseni. Nykyinen parvekkeeni on kolkon tyhjä, vielä niin kovin hengetön että haluaisin puhaltaa sinne väriä, iloa, tuoksuja ja naurua. Vaan siinä se on harmaana laatikkona, odottaa. Minä odotan palkkaa, jotta saisin kevään heräämään henkiin täälläkin.

Rinnakkaismaailmassa

Basso hakkaa rinnassa, ja sydän on pakahtua. Ympärillä ihmiset sulautuvat yhdeksi massaksi, kuin eläimeksi joka liikkuu rytmissä. Hymyilen pimeässä, suljen silmät. Laulan, vaikken kuule omaa ääntäni. Vuosia putoaa välistä pois, muistan miksi keikkailin joskus niin ahkerasti. Jalat irtoaa maasta, kädet haroo ilmaa ja rytmi tarttuu lantioon. Olen elossa. 

Kotimatkalla korvissa humisee. Katson taksin ikkunasta joen pinnasta heijastuvia katuvaloja, ja tunnen oloni epämukavaksi vieraan ihmisen autossa. Haluan pysyä vielä siinä pienessä kuplassa, jossa maailma on hyvä, ja musiikissa voima. Tuntuu kuin putoaisin.

Hiljaiset seinät

Tänään pelastin kaupasta pussillisen yksinäisiä ja ruskeita banaaneja. Niitä kun ei kukaan koskaan huoli. Minä huolin. Niin banaanit, kuin kodittomat koirat, kitukasvuiset kasvit ja muiden nurkissa pyörivät puhkipidetyt vaatteet. Koiria toisin vain pari kerrallaan, se riittää. Molempiin kainaloihin yksi.

Haluaisin tehdä banaanilättyjä, mutta minulla ei ole paistinpannua. 

Kaikki täällä on uutta, ja jokainen katu ventovieras. Meni viikko ennen kuin löysin lähikaupan sadan metrin päästä, mutta harhailen kuitenkin mielummin vähän eksyksissä, kuin tartun karttaan. Miksi pilata löytämisen ilo.

Kastelin sukkani parvekkeella ja söin hiljaisuuden vallitessa eilistä, kylmää ruokaa. Nautin korvissa humisevasta äänettömyydestä koko ohuella olemuksellani, ja samalla vähän pelkäsin tulevaisuutta. Kaikki ovet on auki ja siristelen silmiäni kevätpäivän kirkkaudessa. En osaa valita, en tiedä mihin mennä. Olen ollut pysähtyneenä niin kauan, etten enää muista kuinka lähteä liikkeelle. Varpaissa asti kihelmöi, mutten ole vielä valmis. En vielä.

Uuden alku

Nukun lattialla patjalla lähes tyhjässä asunnossa, enkä tiedä kuka olen. Kuuntelen hissiä joka kuulostaa imurilta ja keitän lisää kahvia. Ikkunastani näkyy neljän tien risteys, jossa minäkin kai seison. Enkä tunnista itseäni kun katson peiliin. Takanani on ihmissuhde, jonka piti olla se viimeinen. Nyt olen kuitenkin tässä, yksin tyhjässä huoneessa. Olen antanut niiden asioiden mennä, jotka ovat minulle tärkeitä, ja samalla kadotin itseni. En anna sen enää tapahtua.

Tämä on matkani minuksi.