Hiljaiset seinät

Tänään pelastin kaupasta pussillisen yksinäisiä ja ruskeita banaaneja. Niitä kun ei kukaan koskaan huoli. Minä huolin. Niin banaanit, kuin kodittomat koirat, kitukasvuiset kasvit ja muiden nurkissa pyörivät puhkipidetyt vaatteet. Koiria toisin vain pari kerrallaan, se riittää. Molempiin kainaloihin yksi.

Haluaisin tehdä banaanilättyjä, mutta minulla ei ole paistinpannua. 

Kaikki täällä on uutta, ja jokainen katu ventovieras. Meni viikko ennen kuin löysin lähikaupan sadan metrin päästä, mutta harhailen kuitenkin mielummin vähän eksyksissä, kuin tartun karttaan. Miksi pilata löytämisen ilo.

Kastelin sukkani parvekkeella ja söin hiljaisuuden vallitessa eilistä, kylmää ruokaa. Nautin korvissa humisevasta äänettömyydestä koko ohuella olemuksellani, ja samalla vähän pelkäsin tulevaisuutta. Kaikki ovet on auki ja siristelen silmiäni kevätpäivän kirkkaudessa. En osaa valita, en tiedä mihin mennä. Olen ollut pysähtyneenä niin kauan, etten enää muista kuinka lähteä liikkeelle. Varpaissa asti kihelmöi, mutten ole vielä valmis. En vielä.