Auki

Tarkkailen hiljaa sitä ihmistä joka olen tänään. Näen paljon vahvuutta ja rohkeutta, joka on versonut monen muutoksen keskeltä. Niistäkin, jotka tuntuivat kovin kipeiltä. Tunnen pitkästä aikaa olevani sellaisella polulla, jota haluan kävellä.

Yritän tuoda lämpöä tähän asuntoon villasukilla ja inkivääriteellä, mutta on jatkuvasti kylmä. Laitan Ghostin He Is -coverin soimaan repeatilla ja kääriydyn sellon pehmeään samettiin.

Kehoni tuntuu pysähtyneeltä, ja kaipaan hirveästi liikettä. En tiedä mistä aloittaisin. Jalkani heiluvat levottomasti, niskassa kiristää ja tekisi mieli sammuttaa valot. Tanssia pimeässä. Kuunnella musiikkia aamuun asti. Vaan en minä aamuun valvo. Alan haukotella jo kauan ennen puoltayötä. Väsymys tuntuu raajoissa, mutta pääni sisällä olen hereillä. Niin hereillä. Olen enemmän auki elämälle kuin aikoihin.

Flow

Nyt soi mitä ihanin Kid Francescolin Moon. En paremmin osaisi tätä mielentilaa kuvailla, kuin tämän hurjan ihanan kappaleen avulla. Laita se soimaan, laitathan?

Tämä päivä on ollut täynnä iloa. Sormien kihelmöintiä, ylipursuilevaa innostusta ja ilmassa kieppuvaa flowta. Ajantaju hävisi pitkästä aikaa maalatessa ja se tuntui kolmen viikon tahmaisen rämpimisen jälkeen lahjalta. Päästin irti kaikista itseäni pidätelleistä rajoitteista, raameista ja karsinoista (miksi niihinkin pitää aina mennä?) ja annoin työn viedä. Löysin jotain uutta ja se tuli kevyesti, kuin varkain. Varpaat eivät kosketa maan pintaa.

Pieni kurkistus.

Opiskelen nyt seitsemättä kuukautta kuvataidetta. Olen valinnut alan, joka on vaikea. Hurjan vaikea, lähes mahdoton. Ja silti rakastan taiteen tekemistä joka solullani niin että kipunoi. On oltava valmis siihen, ettei kolmeen viikkoon saa aikaiseksi mitään muuta kuin hampaiden kiristelyä, rumia sotkuja ja itkua. On päästettävä irti ja hyväksyttävä kausittain se kaiken syövä paska taiteilija -olotila, joka pimentää auringon ja tähdet. Se vie mielen mustaksi, ja sysää epätoivoon. Kun se tunne sitten antaa periksi, se tuntuu hyvältä. Niin uskomattoman hyvältä. Voisin haljeta liitoksistani.

Ydin

Olen pohtinut identiteettiä viimeaikoina. Sen aaltoilua. Jossain on se ydin, jonka ympärille kaikki kiertyy, purkautuu auki ja kiertyy jälleen. Olen ollut ja tulen aina olemaan minä, mutta eri minä kuin vielä eilen. Se on jotenkin lohdullista. Kaikki muuttuu, sopeutuu, särkyy ja rakentuu uudelleen erilaisina kudoksina. Identiteetti ei ole leima jota kannan. Se on mukautuvaa kuin valo. 

Ympärilläni olevat ihmiset keinuvat myös, joskus kauemmas. Se ydin on edelleen siellä, mutta kudosten väliin on tullut jotain sellaista mitä en saa kudottua mukaan omaan tarinaani. Fyysistä välimatkaa, muuttuvia arvoja, uusia perheitä. Suru menetetyistä ystävistä, rakkaista, perheenjäsenistä muuttuu osaksi minua ja kasvan. Kulunut talvi on ollut täynnä muutoksia, menetyksiä, iloa, innostusta, haasteita, onnellisuuttakin. Peilistä katsoo eri ihminen kuin vielä viime syksynä. Mietin mihin tämä kaikki vie. Annan aaltojen kuljettaa.

Vääristymä

Kevättalvi vääntää ajatuksistani omituisia säikeitä. Se tekee sen joka vuosi, kerta toisensa jälkeen. Tarkkailen maailmaa hiljaisuudesta. Teen rutiineista kainalosauvat. Pusken kehoani liikkumaan ja hikoilemaan, jotta tuntisin paremmin ääriviivani. Nurkista vetää jatkuvasti, laitan lisää peittoa maailman ja itseni väliin. Luovuus tuntuu kaivautuneen syvälle, ja joudun houkuttelemaan sitä esiin, maanittelemaan. Se tulee kun kutsun, mutta hitaasti ja ympärilleen pälyillen. Se on kuin siirappia.

Tanssin silmät kiinni olohuoneessa ja kuuntelen Rüfüsta. Onnellisuus tulee niin monessa muodossa, hymyinä ja kaipuina, kipuina ja nauruina. 

Kaipaan metsään joka ainut päivä, mutta pääsen hädintuskin eteenpäin hangessa. Menen silti, etenen varoen ja kaatuilen välillä. Kaipaan naavaa oksilla, lintujen ääniä ja puiden natinaa, sitä talvisen metsän hiljaisuuden määrää. Olisi niin helppoa vaipua yksinäisyyteen, koska se syleilee niin lämpimästi. Yritän silti olla mukana maailmassa, koska se on niin täynnä.