Naakan mustaa

Tunnen, kuinka pimeys houkuttelee taas syleilyynsä. Koitan järkeillä syitä, miksi pitäisi roikkua kiinni tässä arjessa, mutten saa mistään otetta. Olen kaiken ulkopuolella, tarkkailen. Käyn töissä, tiskaan, pyykkään. Käyn ruokakaupassa, maksan laskuja, kastelen kukkia ja tervehdin naapureita. Toimin kuin vastuullinen aikuinen, nauran ja vitsailen, olen järkevä. 

Ja samalla mietin kuinka täätä pääsee pois.

Kun on jatkuvasti auki kaikille ärsykkeille, elämä ympärillä tuntuu toisinaan liian voimakkaalta. Se tulee päin näköä, tunkeutuu sieraimiin ja korviin. Pimeys romahduksen pohjalla tuntuu turvalliselta, hiljaiselta syliltä. 

Olen yrittänyt kovasti tulla näkyväksi viimeisen puolen vuoden aikana, kuorruttaa olemustani pastellilla ja hattaralla. Toki, sekin on osa minua, ne pastellit ja hattarat. Toivoisin, että niitä olisi vaan vähän enemmän tässä elämässä.

Monta kuukautta meni kevyesti. Näin talven pimeässä ja kevään kirkkaassa valossa mahdollisuuksia, värejä. Saatoin hengittää. Kunnes tuli yksi asia. Ja toinen. Ja kolmas. Ja neljäs.  Ja sitten en enää jaksanutkaan. 

Olen kyllästynyt siihen, että pilleripurkkia tarjotaan ratkaisuksi aina, kun tartun tervaan. Vuosi toisensa jälkeen, rohmahdus romahdukselta. Niistä ei ole ollut mitään apua. Terapiaan ei pääse. Tätä menoa en selviä seuraavaa kymmentä vuotta. Hukun tänne ihmispaljouteen, tehokkuusvaatimusten ja aikataulujen keskelle. 

Kaipaan lupaa päästää irti, surra kaiken sen mitä olen jättänyt surematta. Haluaisin kutistua ja kadota seiniin, olla näkymätön. 

Kuuntelen Mr.Kittyn kappaletta After Dark. Viimeaikojen murheet vyöryy päälle voimalla. 

Katki

Tämä aika vuodesta on vaikea. Aina väsyttää, haukotuttaa. Mikään ei tunnu miltään. Tekisi vaan mieli kapaloitua sohvalle ja jäädä siihen. Juon kahvia, kuuntelen musiikkia, itken vähän. Selaan Pinterestiä, itken taas, juon kahvia. Koirat lenkitän, puen päälle ja kävelen metsään. Tunnen tuulen, auringon, istun penkille. Avaan itseni keväälle, juon sen päihdyttävää valoa ja katkaisen itseni.

En tiedä minne kuulun. Olen yksin, yksinäinen. Tässä olen, tämä olen minä, ja en kuitenkaan. Eristyksissä, jumissa vanhassa elämässä joka ei kuulu minulle enää. On vaikeaa lakata tarttumasta asioihin jotka pitää paikoillaan. On vaikeaa olla tässä, hyväksyä että tämä olen minä ja olen arvokas. Ei tarvitse olla mitään muuta, tai hakea ulkopuolelta hyväksyntää. Koska sitä minä haen, kerta toisensa jälkeen. Sitä ihmistä, joka sanoo että kelpaan, koska en itse usko sitä. Ja minä kelpaan. Kelpaan, kelpaan, kelpaan. 

Elämä on niin täynnä, enkä osaa tarttua mihinkään. Kapaloidun taas peittoon, haluan jäädä siihen. Kuuntelen musiikkia, itken vähän. Soitan pianoa, mikään ei tunnu miltään. Ei ole ketään kelle soittaa. Liu'un pois, kauemmas kohti ulappaa. Siellä, kaukana kaikesta ja kaikista. Kaipaan ihmisiä ympärille, mutta työnnän kaikki pois kun yrittävät lähemmäs.

Auki

Tarkkailen hiljaa sitä ihmistä joka olen tänään. Näen paljon vahvuutta ja rohkeutta, joka on versonut monen muutoksen keskeltä. Niistäkin, jotka tuntuivat kovin kipeiltä. Tunnen pitkästä aikaa olevani sellaisella polulla, jota haluan kävellä.

Yritän tuoda lämpöä tähän asuntoon villasukilla ja inkivääriteellä, mutta on jatkuvasti kylmä. Laitan Ghostin He Is -coverin soimaan repeatilla ja kääriydyn sellon pehmeään samettiin.

Kehoni tuntuu pysähtyneeltä, ja kaipaan hirveästi liikettä. En tiedä mistä aloittaisin. Jalkani heiluvat levottomasti, niskassa kiristää ja tekisi mieli sammuttaa valot. Tanssia pimeässä. Kuunnella musiikkia aamuun asti. Vaan en minä aamuun valvo. Alan haukotella jo kauan ennen puoltayötä. Väsymys tuntuu raajoissa, mutta pääni sisällä olen hereillä. Niin hereillä. Olen enemmän auki elämälle kuin aikoihin.

Flow

Nyt soi mitä ihanin Kid Francescolin Moon. En paremmin osaisi tätä mielentilaa kuvailla, kuin tämän hurjan ihanan kappaleen avulla. Laita se soimaan, laitathan?

Tämä päivä on ollut täynnä iloa. Sormien kihelmöintiä, ylipursuilevaa innostusta ja ilmassa kieppuvaa flowta. Ajantaju hävisi pitkästä aikaa maalatessa ja se tuntui kolmen viikon tahmaisen rämpimisen jälkeen lahjalta. Päästin irti kaikista itseäni pidätelleistä rajoitteista, raameista ja karsinoista (miksi niihinkin pitää aina mennä?) ja annoin työn viedä. Löysin jotain uutta ja se tuli kevyesti, kuin varkain. Varpaat eivät kosketa maan pintaa.

Pieni kurkistus.

Opiskelen nyt seitsemättä kuukautta kuvataidetta. Olen valinnut alan, joka on vaikea. Hurjan vaikea, lähes mahdoton. Ja silti rakastan taiteen tekemistä joka solullani niin että kipunoi. On oltava valmis siihen, ettei kolmeen viikkoon saa aikaiseksi mitään muuta kuin hampaiden kiristelyä, rumia sotkuja ja itkua. On päästettävä irti ja hyväksyttävä kausittain se kaiken syövä paska taiteilija -olotila, joka pimentää auringon ja tähdet. Se vie mielen mustaksi, ja sysää epätoivoon. Kun se tunne sitten antaa periksi, se tuntuu hyvältä. Niin uskomattoman hyvältä. Voisin haljeta liitoksistani.

Ydin

Olen pohtinut identiteettiä viimeaikoina. Sen aaltoilua. Jossain on se ydin, jonka ympärille kaikki kiertyy, purkautuu auki ja kiertyy jälleen. Olen ollut ja tulen aina olemaan minä, mutta eri minä kuin vielä eilen. Se on jotenkin lohdullista. Kaikki muuttuu, sopeutuu, särkyy ja rakentuu uudelleen erilaisina kudoksina. Identiteetti ei ole leima jota kannan. Se on mukautuvaa kuin valo. 

Ympärilläni olevat ihmiset keinuvat myös, joskus kauemmas. Se ydin on edelleen siellä, mutta kudosten väliin on tullut jotain sellaista mitä en saa kudottua mukaan omaan tarinaani. Fyysistä välimatkaa, muuttuvia arvoja, uusia perheitä. Suru menetetyistä ystävistä, rakkaista, perheenjäsenistä muuttuu osaksi minua ja kasvan. Kulunut talvi on ollut täynnä muutoksia, menetyksiä, iloa, innostusta, haasteita, onnellisuuttakin. Peilistä katsoo eri ihminen kuin vielä viime syksynä. Mietin mihin tämä kaikki vie. Annan aaltojen kuljettaa.

Vääristymä

Kevättalvi vääntää ajatuksistani omituisia säikeitä. Se tekee sen joka vuosi, kerta toisensa jälkeen. Tarkkailen maailmaa hiljaisuudesta. Teen rutiineista kainalosauvat. Pusken kehoani liikkumaan ja hikoilemaan, jotta tuntisin paremmin ääriviivani. Nurkista vetää jatkuvasti, laitan lisää peittoa maailman ja itseni väliin. Luovuus tuntuu kaivautuneen syvälle, ja joudun houkuttelemaan sitä esiin, maanittelemaan. Se tulee kun kutsun, mutta hitaasti ja ympärilleen pälyillen. Se on kuin siirappia.

Tanssin silmät kiinni olohuoneessa ja kuuntelen Rüfüsta. Onnellisuus tulee niin monessa muodossa, hymyinä ja kaipuina, kipuina ja nauruina. 

Kaipaan metsään joka ainut päivä, mutta pääsen hädintuskin eteenpäin hangessa. Menen silti, etenen varoen ja kaatuilen välillä. Kaipaan naavaa oksilla, lintujen ääniä ja puiden natinaa, sitä talvisen metsän hiljaisuuden määrää. Olisi niin helppoa vaipua yksinäisyyteen, koska se syleilee niin lämpimästi. Yritän silti olla mukana maailmassa, koska se on niin täynnä.

Puhtaan paletin aika

Päänsärky, pitkä työpäivä ja intensiivisen maalausprojektin jälkeensä jättämä tyhjiö. Alkaa tuntua siltä, että vasta tyhjäksi puristettuna olen valmis imemään itseeni jotain uutta. Tästä kaaoksesta alkaa hahmottua muotoja, liian kirkkaasta kevään valosta uuden alkuja.

Lähikaupassa varmaan luullaan että elän jäätelöllä ja nuudeleilla.

Istun lattialla ja katselen valoja viereisen kerrostalon ikkunoissa. Huomaan hengittäväni liian pinnallisesti. Koiran tassu painautuu selkääni, ja taustalla soi YouTubesta Lornin Acid Rain. En tiedä kuinka päädyin musiikkivaelluksellani tähän kappaleeseen, mutta pidän siitä.

Video hypnotisoi, katson sen uudestaan viisi kertaa.

Pääni tuntuu puuroiselta, mutten malta mennä nukkumaan. Nukun liian vähän, ja pyörin iltaisin sängyssä, mutten osaa rentoutua. Kerään jännitteitä.

Mielenrauha on illuusio. Vaaditaan kiihkeyttä, pysähtymistä, virheitä, heittäytymistä ja rosoisuutta, jotta elämään tulee pintaa johon tarttua. Ja minä tartun. Kaikella voimalla.

Kun sydän hakkaa

En ole rohkea. Pelkään ja jännitän, niin kovin vaivattomasti niitäkin asioita joita rakastan. Ihmisiä ja asioita, lähelle päästämistä. Niitä hetkiä, kun seison sydän hakaten hevosaitauksessa, ja tunnen kuinka kaikki varmuus liukenee olemuksestani. Hetkiä, jolloin epäröin keskeneräisen maalauksen äärellä. Oven avaamista elämääni.

En enää yritä voittaa pelkojani. Hengitän syvään ja yritän tehdä sovinnon niiden kanssa.
Te olette siinä, mennään silti.

Punaisen palavia auringonlaskuja, lumipyryjä, variksia puiden latvoissa, taivaan harmaudessa tanssivia naakkoja, tassujen jälkiä hangessa. Niitä minä katselen ikkunastani, sisälläni lämpöä. Täällä ei tarvitse olla vahva. Agnes Obelin Fuel To Fire soi pehmeästi taustalla kun annan jännityksen sulaa lihaksista.

Kaupunki nielaisi tytön

Kun ihmisääniä on liikaa, voimakkaat tuoksut salpaavat hengityksen ja kirkkaat valot sattuvat silmiin, kaaos hyökyy aaltoina päälle. Ärsykkeitä on kaikkialla, aivan liikaa. Mietin mikä minussa on vikana. Miksi hajoan kaupunkiin ihmisten keskelle? Miksei pääni kestä?

Selkäni ärtyi pahasti, enkä voi liikkumalla pilkkoa pienemmäksi tätä joka keväistä kaipuutani. Pois betonin ja muovin keskeltä, kohti natisevia lautalattioita, aamukastetta, kevään ensimmäisiä kottaraisia. En voi kuin seurata voimattomana kuinka se kaipuu kasvaa. Seison kynnyksellä arpomassa mennäkö yli. Entä jos en uskalla? 

En ole puhunut kenenkään kanssa päiväkausiin. Sosiaalinen energiani on niin loppuun kulutettu, ettei ole enää mistä ammentaa. Työelämässä tulee olla nykypäivänä sosiaalinen extrovertti, tiimipelaaja jolta hymy ei hyydy. Mihin lokeroon minä mahdun? Ehken edes halua sinne lokeroon.

Rakastan tätä kevään valoa. Niin hetkellistä kuin se vielä onkin, se lämmittää paljaita varpaita ja houkuttelee koirat auringonsäteeseen kerälle. Kuuntelen Bonobon Keralaa, suljen silmäni ja koitan sen myötä sulkea myös muut äänet ulkopuolelle. Ei enää naputtavaa vasaraa, aukeavia hissin ovia, yskimistä ja koiran haukuntaa. Vain hiljalleen pimenevässä illassa viilenevät varpaat.

Hanki kantaa

Pakkasen kiristyessä aurinko tarttuu puiden latvoihin. Se hiipii asuntoni nurkkiin, leijailee pölyssä, nostaa talven jäljiltä nuutuneita kasveja hiljalleen kohti ikkunoita. Minäkin kurkottelen sitä kohti. Pipon alta karanneet hiukset jäätyvät kehäksi kasvoille ja kengässäni olevasta reijästä tuulee varpaisiin. Sormet eivät enää taivu. Tuntuu hyvältä olla elossa.


Olen toteuttanut haaveitani varkain, lähes vahingossa. Palasin hevosen selkään vuosien tauon jälkeen, vuokrasin viljelypalstan ensi kesäksi, tartuin siveltimeen ja ryhdyin maalaamaan. Olen päästänyt luovuuteni irti, enkä enää pitele sitä suitsista. Olen antanut tilaa itselleni, enkä enää pelkää innostua. Edes niistä huonoista ideoista. Tästä alkaneesta vuodesta tulee hyvä. Se on täynnä odotusta ja uutta.


Keitän kahvia ja kuuntelen Ludovico Einaudin Night -kappaleen vielä kerran. Lataan akkujani, jotta jaksan taas olla ihmisten keskellä. Se syö enemmän energiaa kuin olisin osannut kuvitella. 

Levottomuus

Joskus kirjan jälkeen iskee ikävä. Kaipuu siihen maailmaan, niiden ihmisten elämään. Kun on elänyt muutaman päivän kuussa, on vaikea palata maan kamaralle. Yritän silti.

Kuuntelen Angnes Obelin Familiaria pimeässä ja katoan taas. Kudon musiikista peiton ympärilleni, ja tunnen itseni pieneksi. Maailmassa on niin paljon murhetta, ja niin paljon kauneutta, ettei yksi ihminen pysty ottamaan sitä kaikkea vastaan. Halkean kohta.

Kasvatan juuria, mutta niillä ei ole paikkaa mihin tarttua.